Luin jokin aika sitten muutaman rivin tekstiä, joka pisti miettimään. Eräässä tviitissä todettiin, että 50 viime vuoden aikana tehdyistä 25 pahimmasta massamurhasta peräti 15 tapahtui Yhdysvalloissa. Listan toisella sijalla on (tadaa!) Suomi! Missä tai mikä mättää? Ongelmiin löytyy pikainen ratkaisu pistämällä kaikki hengettömiksi. (Varmaan saatana sama tyyppi kuin sillä autolla ajeli aiemmin...) Taattua kotimaista käyttäytymismallia.

Asiallisesti puhuen tappajia ja heidän tekosiaan voi lähestyä lähinnä miehisenä ongelmana, sillä tiedossani ei ole yhtäkään kotimaista massamurhaajaa, joka olisi ollut nainen. Nopeasti Googlaamalla selviää, että lista ei juurikaan pitene Auvista ja Saarta pidemmäksi. Siinäkin on liikaa. Hieman kun mielen koukeroita kaivelee, niin muistiin tulee muitakin tappoja/murhia, jotka ovet medioihin päätyneet. Mielikuvituksellisimmat hakevat aukiolla sijaitsevan rakennuksen katolta parhaan ampumapaikan. Osa ampumavälikohtauksista on liipannut hyvinkin läheltä aina entistä luokkakaveria myöden. Toki geenejämme kantoi myös suomalaistaustainen sarjamurhaaja Aileen Wuornos, joka päätti maallisen taipaleensa myrkkyruiskuun vuonna 2002. Oli kyse kenestä tahansa, missä ja koska tahansa, ongelma mielestäni on meissä suomalaisissa miehissä.

Jokaisen massamurhan tai sarjamurhaajan tapauksen tullessa median riepoteltavaksi keskustellaan kiivaasti siitä, kuinka mielenterveyden rahoitusta tulisi kasvattaa. Niin pikaisella tuntumalla onkin tapahtunut, mutta kaikkea pahuutta emme kuitenkaan voi sysätä instituutioiden vastuulle ja hoidettavaksi. Mielestäni tämä vaatisi suomalaisen miehen mielenmaiseman uudelleenmaisemointia. Kykyä avautua ongelmistaan ja jakaa vaikeita asioita muiden kanssa.

Sen verran olen miehenä muiden sukupuolikaimojen edesottamuksia seuraillut, että meissä olisi työtä. Paljon saisi miehen avautua ja jakaa ajatusmaailmaansa muille tarvitsematta pelätä, että tunteilevaksi homoksi leimautuisi. Väittäisin nimittäin, että jo pelkällä omista ongelmista keskustelemalla ja välillä vilpittömästi muita kuunnellen ja ratkaisuja tuputtamatta, voisi kaverikaupoilla saada paljon aikaan jo ennen mielenterveyshoidon tarpeen ilmenemistä. Vanha sanontakin toteaa, että "ystävä hädässä tavataan". Sen tulisi pitää paremmin paikkansa. Ja tuon ystävän ei tulisi olla se, joka tarjoaa vielä paukun tai kaksi, tai jopa pullollisen. Parempi ratkaisu voisi olla lähteä kävelylle, reippaalle sellaiselle. Tai salille - napsimatta mitään ihmenappeja, jotka saavat kuupan sekaisin. Silkkaa yhdessäoloa, tukea, kaveruutta ja huolten ja murheiden jakamista.

Mutta löytyykö täältä niitä äijiä, joilla moiseen on munaa? Saati aikaa? Kenties ei vielä liiaksi, mutta toivottavasti pian ainakin enemmän. Koko miehinen sukupuolemme kaipaa muutosta. Monellakin tasolla.

Naisetkin voisivat tykätä. Perkele. Pelottavaa.