Tässäpä taas paskamainen epäkohta, jonka suhteen en usko olevani ainoa, jota vituttaa. Meinaan koneet. Kaiken maailman masinat, joita koteihin, mökeille ym ostellaan. Saadaanpa mukaan vielä hieno, nykyisin erikseen tulostettava takuukuitti. Sitten viedään kapistus kotiin, availlaan pahvilaatikko, poistetaan muovit, suojakelmut ja -kalvot ja riippuen persoonallisuudesta joko luetaan asennusohjeet tai sitten vain ryhdytään käyttämän masinaa, toivoen, että kaikki menee tuubiin. Ollaan lääpällään hetken aikaa hienosta kapistuksesta kunnes se muodostuu osaksi arkea. Kaikki hyvin.

Kunnes käy kuten kulahtaneessa letkautuksessa todetaan: Kone käy savulla. Kun se pääsee koneesta ulos voi lähteä hankkimaan uutta.

Lapsuudessani koin silloisen, vähän kulutuselektroniikan varsin kestäväksi. Silloin tuon hyperonymin alle saattoi lukea kylmäkoneiden lisäksi television, pyykkikoneen, faijan parranajokoneen ja äidin silitysraudan. Ja pari muuta. Tietokoneita toki alkoi tulla teini-iässä ollessani, mutta ne jätettäköön nyt huomioimatta. Täytyy kyllä todeta, että en muista yhdenkään noista mainituista varsinaisesti rikkoutuneen. Ja jos rikkoutuivat, sai ne kohtuullisen helposti kuntoon vaihtamalla esimerkiksi pyykkikoneeseen rumpua pyörittävän hihnan. Vasta vajaa vuosi sitten pistettiin yksi vanha(!) perintönä parin hajonneen tilalle lopulta päätynyt pyykkikone jatkokiertoon autotallipyykkikoneeksi ja hankittiin tilalle uusi.

Nykyiset koneet sitä vastoin kuulemma tehdään kestämään hieman pidempään kuin takuuaika kestää. Olen kuullut tarinoita siitä, että jotkin komponentit on nimenomaan ohjelmoitu tai rakennettu rikkoutumaan tietyn ajan kuluttua tai tietyn käyttömäärän jälkeen. Muistelkaapa taaksepäin omia hankintojanne... Varmasti löytyy pettymyksiä! Osa koneista vaatii toki jo takuuajan puitteissa huoltoa, kuten meillä ihan lähipäivinä eräs kone. Mutta tästä huolimatta: Vituttaahan se, kun suurella vaivalla hankkimasi rahat investoit koneeseen, joka on rakennettu kestämään vain tietyn ajan - ei "ikuisesti".

Monissa piireissä tämä tosiasia tunnustetaan ja silti meininki saa jatkua. Vaadin muutosta! Perkele! Ei mitään itsetuhoutuvia konkkia tai diodeja. Kunnon priimaa kamaa!

Asia on valjennut minulle entisestään tehtyäni muutamia onnistuneita hankintoja. Typerimpänä ostosputkena kohdallani voin pitää selkeästi Nokian puhelimia. Niistä yksi - yksi! - oli kunnollinen puhelin, loput silkkaa paskaa. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä surkeampaa tuotosta käsiini sain. Sanotaan nyt soraan se, että paras malli oli muistaakseni 6150. Siinäkin oli yksi "ominaisuus". Se akku hölskyi likeästi, kun kiinnikkeet olivat hieman sinne päin. Mutta siitäkin pääsi eroon, kun laittoi palan paskapaperia puhelimen rungon ja akun väliin. Kyllä, luit oikein! Tämän puhe-elimen myin vielä huutiksessa noin 5 vuotta käytön lopettamisen jälkeen, kun joku kaiffari halusi välttämättä autossaan olevaan telineeseen sopivan puhelimen: väliäkö sillä, oliko akku enää elävien kirjoissa - laturissa se kiinni olisi kuitenkin koko ajan. Surkein - ja kohdallani viimeinen - Nokia oli muistaakseni E75 (Miksiköhän pyrin aktiivisesti unohtamaan näitä mallimerkintöjä?). Puhelimenheittokilpailun voittajakandidaattia sai olla käynnistämässä uudelleen pari-kolme kertaa päivässä miltei uudesta lähtien. Huollossa todettiin, ettei siinä ole mitään vikaa, ohjelmistot asennettiin uudelleen useaan otteeseen ja silti mikään ei muuttunut. Mutta eipä uttakaan saanut tilalle. Nokian kuraan lopullisesti kyllästyttyäni ostin muutosvastarinnastani huolimatta iPhonen. Joka on minulla edelleen! 2,5 vuotta ilman huolen häivää! Ohjelmisto on priimaa ja toimii kuin unelma, rauta on todella laadukasta, akkukin kestää vielä varsin kohtuullisesti huomioiden laitteen iän ja jokin aika otettuani sen osittaisesta suojakotelosta pois puhdistuoperaatiota varten oli laite käytännössä kuin uusi! (Ja joo, joo. Jos sen pudottaa maahan ni heti on lasi rikki... Ei minulla ainakaan noin 5 reilummasta pudotuksesta huolimatta.)

Asioita voi tehdä hyvin ja huonosti. Kuluttajan ei tulisi olla se, joka valinnoillaan vaikuttaa suoraan ostamansa tuotteen odotettuun käyttöikään, vaan tietyllä rahalla tulisi saada tietyntasoista laatua ja toiminnallisuutta. Maailma ei enää toimi ihan niin suorasukaisesti, että sanonta "rahalla saa laatua" pitäisi aina paikkansa. Itse huomaan sen usein myös vaatteissa, kun merkki tai hinta ei ole varsinaisesti verrannollinen kankaan laatuun jne.

Jos siis pian takuulapussa olevan "parasta ennen" -päivämäärän (löytyy myös vaimon vasemmasta nimettömästä) umpeuduttua laitteesi hajoaa, kannattaa pitää etenkin arvokkaampien koneiden kohdalla meteliä asiasta. Kuluttaja-asiamiehillä ja -naisilla sekä kuluttajaneuvonnassa yleensäkin on hyviä vinkkejä siitä, mitä voisi kenties vielä tehdä. Ja ottakaa nyt saatana ainakin yhteyttä laitevalmistajan kotimaan edustajiin huomatessanne laitteessa jotakin omituista ennen takuuajan umpeutumista!! Yleensä nämä jää heidän rekistereihinsä ja voit vedota koneen rikkoutuessa siihen, että olet jo hyvissä ajoin ollut asian tiimoilta yhteyksissä asiakaspalveluun tms. Muuten voi vaikka vähän vitutella jossakin kohden.

Sen kummemmitta kiroilemisitta tällä kertaa, takaisin fudiksen ääreen. Japanin high-tech -pallopojat juoksevat kentällä karkuun Kolumbian huumehöyryisiä potkupalloilijoita. (Nyt on jonkin ihan muun asian kanssa sen verran jännät paikat, että säästän paukkuja sen käsittelemiseen ja jätän sadattelut tuonnemmaksi. Otetaan taas omasta tyylistä niskalenkkiote ensi kerralla.)

Selasinpa sitten pikaisesti Vuodatuksen etusivua. Miljoona kirjoitusta taas tänään, joista noin 84,7% käsittelee joidenkin urpojen juhannusta! Vittu juhannusta!! Ketä saatana kiinnostaa, mitä kukakin teki? Mitä? "Mun juhannus hetki hetkeltä." Ei saatana! Olisin voinut sitä jopa klikata, ellei siellä kerrottaisi siitä kuinka mustiksi makkarat tällä kertaa sattuivat kärähtämään. Tai kuinka bisse oli liian kylmää. Ja SÄÄ oli niin vitun kylmää, että voi herranjestassentäänjahuhhuijjaa!! Ei jesusauta! Joku helvetin sesonkisuodatin tähän bloggailuun pitäisi saada. KYLLÄ! Meistä jokainen kirjoittaja vietti tavalla tai toisella juhannusta. Tänäkin vuonna!

Tsiisus! Mä en saatana kerro sullekaan mitään mun juhannuksesta. Mene jo lukemaan jonkun muun blogia. Ei mua kiinnosta. Huomionkipeitä imbesillejä koko saitti täynnä. Pistäkää statuspäivitys sinne saatanan naamakirjaan juhannuksistanne! Onneksi arki koitti. Kiitos kalenterintekijöille! Mä meen Twitteriin, vittu. #moro

Lapset rakastavat keinumista. Ainakin varsin monet heistä rakastavat keinumista. Keinumisessa on viehättävyyttä, vauhtia ja G-voimia. Siinä on logiikkaa. Mikä menee yhteen suuntaan, tulee pian takaisin maan vetovoiman aikaan saamana. Voisi uskoa, että suurin muuttuva tekijä etenkin nuoren keinujan ollessa kyseessä olisi se henkilö, joka antaa keinujalle vauhtia. Toki keinumiseen siitä voi saada lisäviehätystä, mikäli työntö tapahtuukin epätasaisesti, jolloin keinuntaan tulee "kiemuroita". Ainakin olen lasten kuulleen niin sanovan. Mitäpä minä niistä tiedän, saati että elämääni kiemuroita varsinaisesti hakisin. Mutta ei. Siis se suurin muuttuja ei ole se käsi, joka keinua keinuttaa. MIkä ihme sitten? Mikä voi rikkoa fysiikan rauhaisaa, edes takaisin suuntautuvaa ja vähitellen ilman lisävoimaa hiipuvan heilurin vakaan kulun, ellei se vauhdin antaja? Se on se naapurin Pietu. Pietu kun on vasta vajaa nelivuotias. Pietu ei tiedä vielä keinumiseen liittyvästä fysiikasta kylliksi. Pietu ei tiedä, että se mikä menee yhteen suuntaan, tulee väistämättä myös takaisin. Näin siis keinumisen ollessa kyseessä. Pietu on eri maata. Pietu tulee paikalle hiekkalaatikolta uusi, keltainen Plaston valmistama kaivuri käsissään. Pietu tulee seisomaan keinun rungon päädyn A-muotoisen metallirakenteen väliin ja näyttää uutta maansiirtokonettaan keinujalle. Kaikki vanhemmat katselevat ympärillä hyväntahtoisesti ja hyväksyvästi ajatellen, että pojat ne siinä keskenään ylläpitävät sosiaalisia suhteitaan. Pietu kääntyy vielä äitiinsä päin ja hihkaisee jotakin iloisena, kääntyy 180 astetta ja ottaa kaksi askelta. Väärään suuntaan.

Pienten lasten haaverit tapahtuvat usein kuin hidastetussa elokuvassa. Oletteko huomanneet? Useamman lapsen vanhempana olen pannut merkille sen, että noin puolet lasten haavereista voisi helpostikin estää, mikäli suhtautuisi maailmaan yhtä epäloogisesti kuin pienet pilttimme. Tilanteessa, jossa Pietu otti ne kaksi askeltaan olin itse vain puolentoista askeleen päässä. Tajusin väistämättömän jo paljon ennen kuin itse isku varsinaisesti tuli. Pietu tajusi sen vasta, kun keinuvan poikani polvi oli ala-asteelta tutun, 20 cm mittaisen viivottimen päässä Pietun palleasta. Miksi siis, kun aikuinen seisoo vieressä ja katsoo tilannetta kuin hidastetussa elokuvassa, ei voisi vain kurottaa kättänsä ja tehdä asialle jotakin? Miksei voisi tarttua keinujaa ja pysäyttää liikettä? Tai tuupata Pietua pois edestä, välttäen suuremman porun korvaten sen pienemmällä? Selitys tälle on käsitykseni mukaan se, että me olemme iän karttuessa ennalta-arvattavia. Me tiedämme, että niin ja näin ei pidä tehdä. Me tiedämme, että lastemme vahingot eivät tule kello kaulassa. Tiedämme myös, että lasten tulee oppia elämästä paljonkin. Myös fysiikasta. Ja ympäristöopista (vaikkei se tähän varsinaisesti kuulukaan). Väittäisin myös, että samalla tavalla ihminen kokee joissakin tilanteissa viimeiset hetkensä: tilanne hidastuu, väistämättömän tietää olevan edessä ja adrenaliinin pursutessa kropan joka osaan hän vielä kykenee miettimään silmänräpäyksessä ainakin kymmentä, ellei huomattavastikin useampaa asiaa. Elämä vilistää silmissä.

Oli miten oli - minä henkilökohtaisesti menen kramppiin. Säälittävään tilaan, jossa kroppani kieltäytyy liikkumasta, vain odottaen tulevaa. Aina ei näin ole ollut. Moni muukin asia muuttuu.

Muistatteko jostakin Speden ammoisesta sarjasta hahmon nimeltä Pölhö-Kustaa? Googlatkaapa, mikäli ette, etenkin te nuoret lukijaystäväni. Pölhö-Kustaalla oli tapa tupsahtaa ovesta sisään samantien, kun kahvipannu kolahti pöytään. Siinä mielessä Pölhö-Kustaa oli ennalta arvattava, mutta kenties eri tavalla kuin tavanomaisesti ajatellaan. Pölhö-Kustaa oli epämiellyttävästä olemuksestaan huolimatta silti tervetullut vieras taloon. Koskapa katsoja pääsi olemaan se kuuluisa kärpänen katossa, oli hyvä naureskella Pölhö-Kustaan jutuille. Varsinainen kysymykseni ei ole se, kuinka mielenvikaisia juttuja olemme valmiita kuuntelemaan, vaan se, millä tavalla olemme valmiita ottamaan vieraita vastaan. Itse olen landelta kotoisin ja vielä nuoruudessani (ja uskoakseni kohtuullisessa määrin edelleen) oli tapana hypätä lauantaina autoon ja hurauttaa jonnekin kylään. Piste. Ei sen kummempaa draamaa. Ei vastaanottokomiteaa. Ei kuplajuomia. Ei valmiiksi lämmintä grilliä ja kaksi päivää valmisteltua gurmeeta. Toisin kuin koen nykyisin asian olevan.

Pois lukien pari lähintä ystävääni ja anoppila, on olemassa kirjoittamaton sääntö, joka toteaa: Älä mene kylään ilmoittamatta! Sellaista ei keskimäärin kovin hyvällä katsota. Emmehän halua näyttää pyykkivuoriamme, sottaista keittiötämme tai petaamattomia sänkyjämme kaikelle kansalle. Olemme niin kiireisiä - muka - ettemme ehdi enää huolehtia omasta pesästämme siinä määrin, että uskaltaisime päästää ihmisiä ovesta sisään ilman kahden kuukauden varoitusaikaa, huomattavaa määrää kalenterointia ja kolmen päivän kokkaussiivousrupeamaa. Olemme äärimmäisen ennalta-arvattavia.

Olen sitä mieltä, että me kaikki ansaitsisimme omat Pölhö-Kustaamme. Olen sitä mieltä, että meidän tulisi hyväksyä omat epätäydellisyytemme, ajan puutteemme, kiireemme ja viikon takaiset, edelleen pöydän alla osin siivoamatta olevat omenamehut. Ja samaa armoa meidän tulisi kyetä osoittamaan myös muille. Elämän tulisi olla enemmän Pietua. Enemmän yllättäviä käänteitä. Niiden tulisi vain sijoittua oikeisiin paikkoihin. (Lue: Ei esim. liiikenteeseen tai omaan sänkyyn, kun tulet yllättäen vuorokautta aiemmin kotiin!) Maailma olisi paljon mukavampi, leppoisampi ja voimaa antavampi jos voisi nähdä sopivat yllätykset mukavina sen sijaan, että ne stressauttaisivat entisestään. Elämässä on paskamaista kiirettä kylliksi muutoinkin. Näin kesäiseen aikaan sen huomaa selvästi, kun päivän mitaan ehtii tapahtua paljon asioita niiden häiritsemättä jotakin, joka sinne on naulattu kiinni joustamattomaksi stressipaakuksi. Kalenteristani niitä ainakin löytyy paljonkin.

Entä sinun? Oletko sinäkin ennalta-arvattava? Kertooko sinunkin kalenterisi, koska on hyvä stressata? Tempaisepas ensi viikonloppuna ja käy parhaan tuttusi luona kahvilla ihan ex tempore. Minä ainakin aion. Aion olla hieman se vanha, landelta kotoisin oleva Pölhö-Kustaa, vaikken aiokaan odottaa kahvipannun kolahtamiseen saakka ennenkuin astun ovesta sisään. Jos parasta kaveria sinulla ei ole, on se sitten ihan toinen tarina. Ensimmäisenä kannattaa silloin myydä se BMW, voisi ainakin liikenteestä saada pari ystävää.

Kaikille oikein hyvää juhannuksen jälkeistä elämää! Kelit suosivat tällä kertaa hukkujakandidaatteja.

(Pietulle vielä terveisiä! Kyllä se mustelma pian siitä lähtee. Ja se kaivuri on oikeasti cool!)

Tervehdys taas kaikille pitkästä aikaa! VIttumaisen kiirettä on pidellyt, mutta onneksi kesä alkaa lämmittää ja duunikiireet hellittää. Vielä kun saisi kakarat pesästä... No, ehtiipähän tässä nyt silti suoltaa satunnaisesti pari riviä sontaa tännekin.

Ajattelin tällä kertaa puuttua ihmisten kielenkäyttöön. Ja sitten sinä kukkahatussa oleva mummu siellä takapenkissä, joka haluaa kiroilemiseen puuttua: painu vittuun! Aion kirjoittaa muutaman rivin oikeakielisyydestä. Se kun on asia, joka nyppii säännöllisesti. Tai ei se oikeakielisyys, vaan sen puute. Kirjoitan tämän jutun silläkin riskillä, että jossakin aiemmassa kirjoituksessani olen kieltä leväperäisesti käyttänyt. Mutta mitä sitten!? Saan olla jotakin mieltä ihmisten suoranaisista kielivirheistä, jos niin haluan!

Otetaan nyt ensin käsiteltäväksi yllä oleva otsikon lause: KUKA tuolla tavalla kysyy? Mitä? Hä? Turkulaiset on sen verran vinksahtanutta sakkia kaikkinensa, että sanokoon puolestani "Ketä se on?". Mutta tarvitseeko puoli saatanan nuorta sukupolvea kulkea ympäriinsä kyselemässä "Ketä, ketä, ketä?" Se on vittu "KUKA"!! "Kuka se on?" Siinä teille lause kotiläksyksi! Haloo! "Ketä se on..." kaipaa jälkeensä vielä sanan tai pari; vaikkapa sanan "hässinyt". Ja kysymysmerkin! Jumalauta! (Tässä kohden olen kohtuullisen varma, että rollolainen finninaamanisti laittaa mulle viestiä vastineeksi tälle kirjoitukselle, kirjoittaen puolet sanoista yhteen, jättäen välimerkit käyttämättä, kysyen "Ketä sä oot? Mä tuun pistään sua nekkuun!" Mutta kun minua on vain yksi! Ja sinulle en karkkejani anna, saati että minulla moinen olisi ruumiinosana!)

Just. Kukkahattuinen mummo vieläkin mussuttaa kiroilemisesta. Ymmärrän. Teenpä yhden asian selväksi: Minä. En. Kiroile. Siviilissä. En kiroile työpaikallani. En kiroile lasteni kuullen. (Olenhan jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani todennut olevani nk. "hyvä isä".) En kiroile asiakaspalvelijoille enkä yleensäkään kenellekään. Mutta täällä kiroilen. Ja itsekseni kiroilen aivan saatanasti! Miksikö? kysyy kukkahattumummo. No siksi, koska haluan. Täällä voin kiroilla ihan vain jo siksi, että kenenkään ei tarvitse kiroiluani pidempään sietää kuin juuri sen verran kuin haluaa. Kunkin selaimessa on onneksi painike, jolla pääsee taaksepäin Vuodatuksen etusivulle klikkaamaan itsensä "Lauran jumppablogiin" tai "Jeesus on pelastajani" -blogiin. Mä kiroan täällä siksi, koska osaan! Osaan sijoittaa kiroilemiseni oikeanlaiseen kontekstiin ja antaa sille mielessäni sen ansaitseman voiman. En - jumalauta - kulje pitkin katuja kavereideni kanssa käyttämässä v-sanaa tyhjän takia, kuten se toinen puoli suomenkielisestä nuorisosta. Mutta jos heidän takanaan kävelevät, elämäänsä myös kyllästyneet vanhempansa käyttävät kieltä vähintäänkin samalla tavalla kuin kupeensa hedelmät, en ihmettele lainkaan mistä kielenkäytön malli tulee ja minne se menee. Ja nyt: mummo on hyvä ja istuu alas ja rauhoittuu siellä takana. Tai klikkaa sitä nappia. Miksi ihmeessä tänne blogille ylipäätään erehdyit? Läsnäolosi saa minut kiroilemaan itsekseni.

Otetaan vielä yksi kielenkäytön varsinainen kukkanen esimerkiksi. Ei ole pitkäkään aika siitä, kun televisiota katsellessani kanavanvaihtelua suorittava sormeni kramppasi ääniaaltojen aiheuttamaan impulssiin. Televisiosta tulleet sanat "Annetaanpa Jussille iso käsi!" kolahti suoraan somaattiseen hermostoon, lähettäen ojentamiskäskyn sormelle, eliminoiden samalla kanavanvaihdon etäisenkin mahdollisuuden. Samalla hetkellä autonominen hermosto ryhtyi toimintaan, joka johti ennätysvauhdilla iskevään, tylpän astalon lailla ohimoita hakkaavaan pääkipuun. Tämä puolestaan johti siihen, että kauko-ohjain oli pakko siirtää oikeasta kädestä vasempaan ja sulkea televisio hallitusti, mutta nopeasti. Olen tavattoman tietoinen englantilaisten sanonnasta "Let's give him a big hand!" mutta että se olisi noinkin sanatarkkana käännöksenä siirtynyt suomen kieleen on jotakin niin vastenmielistä, ettei sille löydy edes sanoja. Kiroilemiseni tuntuu moisen kielellisen raiskauksen jälkeen miltei sulosointuiselta livertelyltä. Toivottavasti tätä juttua lukee nyt joku muukin kuin se kukkahattutäti. Joku vaikka sellainen, jolla on vaikutusvaltaa kielenhuollollisissa piireissä. (Ai niin, se mesta on täynnä kukkahattutätejä!) Olisitko aiemmin kirjoittamastani huolimatta niin ystävällinen ja veisit terveiset asianmukaisiin instansseihin: "Lopettakaa vittu se suomen kielen raiskaaminen!" Ja jos joku menee moisen minun ulottuvillani sattumaltakin sanomaan, lupaan olla kovakourainen ja/tai vähintäänkin äärettömän epäkohtelias antaessani välitöntä palautetta.

Lehmän paska (meillä päin sitä kutsuttiin aina liukumiinaksi) on joissakin olosuhteissa varsin kaunis asia. Mutta jos sellaista tai jotakin siihen verrattavaa alkaa jopa valtakunnallisilla kanavilla pursuamaan juontajien/ohjelmavetäjien suista, olen mielestäni oikeutettu olemaan maksamatta yleisradioveroa. Laitetaan saman tien kaupantekijäisiksi vielä verokevennyksiä koko kansalle ainakin sen verran, että saadaan palkattua juontajanpaska tekemään jotakin, missä hänen ei tarvitse suutansa avata - ainakaan puhuaksensa. Vaikka ovitoppariksi Munkkiniemen Heselle. Miettiköön siellä sitten "Ketä se oli, joka tätäkin ehdotti? Annetaanpa kaverille iso käsi!" Helvetin taliaivo!

Hulurumpsis,

Ei mulla varsinaisesti mitään asiaa oo. Mutta mahtaa Tapparan kaveria ny vituttaa!! Vähän niinku lapsille sanois, jotta kun syötte lautasen tyhjäksi, niin saatte lauantaikarkit. Mutta ruoka vaan on heidän mielestä sellaista, että saavat taisteltua kolmen lusikallisen päähän ja sitten tökkää. (Ruokahan meillä on mitä mainiointa kotiruokaa, mutta jostakin syystä kakarat ovat kovin monelle herkulle "allergisia".) Niin pirun lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei voi mitään - karkkipäivä on peruttu! Mutta kun Tapparan pojalle kävi kahtena perättäisenä lauantaina sama juttu. Voi olla orava ja jäinen käpy vielä lievä vittuuntumisen astetta ilmaiseva vertaus tämänhetkiseen fiilikseen verrattuna.

Oli mikä oli, Pata on silti paras! Ja Jokerit voittaa KHL:än ensi kaudella. :D