Lapset rakastavat keinumista. Ainakin varsin monet heistä rakastavat keinumista. Keinumisessa on viehättävyyttä, vauhtia ja G-voimia. Siinä on logiikkaa. Mikä menee yhteen suuntaan, tulee pian takaisin maan vetovoiman aikaan saamana. Voisi uskoa, että suurin muuttuva tekijä etenkin nuoren keinujan ollessa kyseessä olisi se henkilö, joka antaa keinujalle vauhtia. Toki keinumiseen siitä voi saada lisäviehätystä, mikäli työntö tapahtuukin epätasaisesti, jolloin keinuntaan tulee "kiemuroita". Ainakin olen lasten kuulleen niin sanovan. Mitäpä minä niistä tiedän, saati että elämääni kiemuroita varsinaisesti hakisin. Mutta ei. Siis se suurin muuttuja ei ole se käsi, joka keinua keinuttaa. MIkä ihme sitten? Mikä voi rikkoa fysiikan rauhaisaa, edes takaisin suuntautuvaa ja vähitellen ilman lisävoimaa hiipuvan heilurin vakaan kulun, ellei se vauhdin antaja? Se on se naapurin Pietu. Pietu kun on vasta vajaa nelivuotias. Pietu ei tiedä vielä keinumiseen liittyvästä fysiikasta kylliksi. Pietu ei tiedä, että se mikä menee yhteen suuntaan, tulee väistämättä myös takaisin. Näin siis keinumisen ollessa kyseessä. Pietu on eri maata. Pietu tulee paikalle hiekkalaatikolta uusi, keltainen Plaston valmistama kaivuri käsissään. Pietu tulee seisomaan keinun rungon päädyn A-muotoisen metallirakenteen väliin ja näyttää uutta maansiirtokonettaan keinujalle. Kaikki vanhemmat katselevat ympärillä hyväntahtoisesti ja hyväksyvästi ajatellen, että pojat ne siinä keskenään ylläpitävät sosiaalisia suhteitaan. Pietu kääntyy vielä äitiinsä päin ja hihkaisee jotakin iloisena, kääntyy 180 astetta ja ottaa kaksi askelta. Väärään suuntaan.

Pienten lasten haaverit tapahtuvat usein kuin hidastetussa elokuvassa. Oletteko huomanneet? Useamman lapsen vanhempana olen pannut merkille sen, että noin puolet lasten haavereista voisi helpostikin estää, mikäli suhtautuisi maailmaan yhtä epäloogisesti kuin pienet pilttimme. Tilanteessa, jossa Pietu otti ne kaksi askeltaan olin itse vain puolentoista askeleen päässä. Tajusin väistämättömän jo paljon ennen kuin itse isku varsinaisesti tuli. Pietu tajusi sen vasta, kun keinuvan poikani polvi oli ala-asteelta tutun, 20 cm mittaisen viivottimen päässä Pietun palleasta. Miksi siis, kun aikuinen seisoo vieressä ja katsoo tilannetta kuin hidastetussa elokuvassa, ei voisi vain kurottaa kättänsä ja tehdä asialle jotakin? Miksei voisi tarttua keinujaa ja pysäyttää liikettä? Tai tuupata Pietua pois edestä, välttäen suuremman porun korvaten sen pienemmällä? Selitys tälle on käsitykseni mukaan se, että me olemme iän karttuessa ennalta-arvattavia. Me tiedämme, että niin ja näin ei pidä tehdä. Me tiedämme, että lastemme vahingot eivät tule kello kaulassa. Tiedämme myös, että lasten tulee oppia elämästä paljonkin. Myös fysiikasta. Ja ympäristöopista (vaikkei se tähän varsinaisesti kuulukaan). Väittäisin myös, että samalla tavalla ihminen kokee joissakin tilanteissa viimeiset hetkensä: tilanne hidastuu, väistämättömän tietää olevan edessä ja adrenaliinin pursutessa kropan joka osaan hän vielä kykenee miettimään silmänräpäyksessä ainakin kymmentä, ellei huomattavastikin useampaa asiaa. Elämä vilistää silmissä.

Oli miten oli - minä henkilökohtaisesti menen kramppiin. Säälittävään tilaan, jossa kroppani kieltäytyy liikkumasta, vain odottaen tulevaa. Aina ei näin ole ollut. Moni muukin asia muuttuu.

Muistatteko jostakin Speden ammoisesta sarjasta hahmon nimeltä Pölhö-Kustaa? Googlatkaapa, mikäli ette, etenkin te nuoret lukijaystäväni. Pölhö-Kustaalla oli tapa tupsahtaa ovesta sisään samantien, kun kahvipannu kolahti pöytään. Siinä mielessä Pölhö-Kustaa oli ennalta arvattava, mutta kenties eri tavalla kuin tavanomaisesti ajatellaan. Pölhö-Kustaa oli epämiellyttävästä olemuksestaan huolimatta silti tervetullut vieras taloon. Koskapa katsoja pääsi olemaan se kuuluisa kärpänen katossa, oli hyvä naureskella Pölhö-Kustaan jutuille. Varsinainen kysymykseni ei ole se, kuinka mielenvikaisia juttuja olemme valmiita kuuntelemaan, vaan se, millä tavalla olemme valmiita ottamaan vieraita vastaan. Itse olen landelta kotoisin ja vielä nuoruudessani (ja uskoakseni kohtuullisessa määrin edelleen) oli tapana hypätä lauantaina autoon ja hurauttaa jonnekin kylään. Piste. Ei sen kummempaa draamaa. Ei vastaanottokomiteaa. Ei kuplajuomia. Ei valmiiksi lämmintä grilliä ja kaksi päivää valmisteltua gurmeeta. Toisin kuin koen nykyisin asian olevan.

Pois lukien pari lähintä ystävääni ja anoppila, on olemassa kirjoittamaton sääntö, joka toteaa: Älä mene kylään ilmoittamatta! Sellaista ei keskimäärin kovin hyvällä katsota. Emmehän halua näyttää pyykkivuoriamme, sottaista keittiötämme tai petaamattomia sänkyjämme kaikelle kansalle. Olemme niin kiireisiä - muka - ettemme ehdi enää huolehtia omasta pesästämme siinä määrin, että uskaltaisime päästää ihmisiä ovesta sisään ilman kahden kuukauden varoitusaikaa, huomattavaa määrää kalenterointia ja kolmen päivän kokkaussiivousrupeamaa. Olemme äärimmäisen ennalta-arvattavia.

Olen sitä mieltä, että me kaikki ansaitsisimme omat Pölhö-Kustaamme. Olen sitä mieltä, että meidän tulisi hyväksyä omat epätäydellisyytemme, ajan puutteemme, kiireemme ja viikon takaiset, edelleen pöydän alla osin siivoamatta olevat omenamehut. Ja samaa armoa meidän tulisi kyetä osoittamaan myös muille. Elämän tulisi olla enemmän Pietua. Enemmän yllättäviä käänteitä. Niiden tulisi vain sijoittua oikeisiin paikkoihin. (Lue: Ei esim. liiikenteeseen tai omaan sänkyyn, kun tulet yllättäen vuorokautta aiemmin kotiin!) Maailma olisi paljon mukavampi, leppoisampi ja voimaa antavampi jos voisi nähdä sopivat yllätykset mukavina sen sijaan, että ne stressauttaisivat entisestään. Elämässä on paskamaista kiirettä kylliksi muutoinkin. Näin kesäiseen aikaan sen huomaa selvästi, kun päivän mitaan ehtii tapahtua paljon asioita niiden häiritsemättä jotakin, joka sinne on naulattu kiinni joustamattomaksi stressipaakuksi. Kalenteristani niitä ainakin löytyy paljonkin.

Entä sinun? Oletko sinäkin ennalta-arvattava? Kertooko sinunkin kalenterisi, koska on hyvä stressata? Tempaisepas ensi viikonloppuna ja käy parhaan tuttusi luona kahvilla ihan ex tempore. Minä ainakin aion. Aion olla hieman se vanha, landelta kotoisin oleva Pölhö-Kustaa, vaikken aiokaan odottaa kahvipannun kolahtamiseen saakka ennenkuin astun ovesta sisään. Jos parasta kaveria sinulla ei ole, on se sitten ihan toinen tarina. Ensimmäisenä kannattaa silloin myydä se BMW, voisi ainakin liikenteestä saada pari ystävää.

Kaikille oikein hyvää juhannuksen jälkeistä elämää! Kelit suosivat tällä kertaa hukkujakandidaatteja.

(Pietulle vielä terveisiä! Kyllä se mustelma pian siitä lähtee. Ja se kaivuri on oikeasti cool!)